runo

Toisinaan elämä tuntuu… ahtaalta. Helposti kuvittelen että se on mieleni, joka tarvitsee tilaa Tilaa kaipaakin – hengitykseni! Rytmini, vatsani kehoni puhdas olemiseni Aina vaan orastava minuuteni puhdas olemiseni, Nouseva pelkoni, voimani, maagiset tuntoni Nyt, nyt, nyt Uskallus, todellinen rohkeus, on tässä En kontrolloi, katson loppuun – sen, mitä elämä on Selaan nämä ihmiset läpi ja…

Anna maailman kantaa oma taakkansa Ole ihminen, ole se ihminen se kun sisältäsi nousee, Herää katsomaan, kuulemaan, kantamaan, virtaamaan, lopulta suostumaan Siihen mitä kuulet siellä siihen, mitä pelkäät ja huudat rakastat hiljaa Suostu räjähtämään hiljainen vapaa voima pakottava ja loputtoman hellä tavallinen melkein et huomaa ei koskaan sama sinä

päivälle on turha kirjoittaa runoja ja ilta kirjottaa runonsa itse yön runot ovat pehmeää solinaa ja aamu rätisee tunteensa murojen kanssa uidessa

ja minä kun olin luullut että rukous voi kantaa pienen miehenkin minä, joka olin luullut ei tämä kaikkeus tästä enää mihinkään muutu minä näet luulin leikkiessäni kotitalon pihalla kesäisenä sunnuntai-aamuna oli muukin maailma aivan hiljaa because me, I’d thought, you know that a prayer can carry even a small man me, who’d thought – this…

laiskana rauhassa nojaan keittiön pöytään talvinen, kirpeä aurinko piirtelee tänne varjokuvia olit lähtenyt aamulla hipaissut hiljaa huuliani lähtenyt luomaan sun omaa paikkaa se hymyilyttää kaadan kuppiin kahviani, kaikki odotukset hiljaa, taustalla ystävä ovella, ilolla tai ilman aavistellaan näitä hetkiä pimeys tulee vielä vaan nyt otteemme ei irtoa yhdessä olen minä

kuvat ihmisestä päässäni ovat mannerlaattoja jotka murtuvat miltä tuntuu kohdata se jonka väkivallan kohde luulit olevasi miltä tuntu kantaa haurasta ihmisyyttä joka rakastaa kivustaan käsin miltä tuntuu nähdä omien manner laattojen murtuvan tuo johon halusin tehdä eroa on minä ja ei ole ja on minä en ole sidottu mannerlaattoihin joiden päälle kiipesin ja yritin juurtua…