Categories
in Finnish novelli

Yksi sana

Se oli aika vauhdikas ilta. Ei silleen et ois kauheesti mitää tapahtunu, oikeesti päinvastoin – sairaalan osasto on aika hiljanen paikka olla loppujen lopuks. Mut se fiilis oli täynnä voimaa, tietty sitä flunssaa ja särkyä lukuunottamatta – katos kun meille annettii aika paljon kaikkii pillereitä siellä oltii yleensä aika pilvis muutenki mut sit mä vaan aloin kuunnella sitä musiikkia ja se sit virtas mun päähän aika järjenvastasella voimalla ja mä en muuta voinu ku toivoo vaan, rukoilla et se musiikki olis täyttäny koko huoneen sillä voimalla: sekä sen kaverin joka oli angiinan vallassa että tytön joka muutenkin päivät pitkät vaa istu ja hoki yhtä ainutta sanaa: tringula.

Mä olin aika rakastunu siihen tyttöön. Toin sille kerran kukankin yhdestä puistosta joka oli lähellä, mut se vaan hoki sitä yhtä sanaa: tringula. Jonain päivinä mä otin sitä kädestä ja katsoin sitä kun se katsoi tyhjään pisteeseen.

Jonain päivänä me vaan oltiin.

Mun unessa se musiikki virtas koko sairaalaan koko sillä ymmärryksen ulkopuolella olevalla voimallaan. Koko osasto alko tanssia omalaatusta tanssia, tarkkaan ottaen kaikki omaa omalaatusta tanssiaan, siinä musiikissa oli paljon bassoääniä jotka silleen kiltisti pompahteli ympäriinsä, joku musiiista ymmärtävä olis voinu sanoo että se svengas niin maan jumalallisesti mutta mulle se oli vaan laimentamatonta voimaa. Pirjokin alko vähän huojua, se tyttö jolla oli vaan se yksi sana.

Todellisuudessa Pirjo ei huojunu. Mä jäin miettimään että kun maailmassa oli niin paljon taidetta ja varmaa kaikki ne taiteilijat halus taiteeseensa jotai hianoja vivahteita, semmosia juttuja mitä ei huomais muuten kun jos katoisi /oikein tarkkaan/ – niin varmaa oli paljon taidekuvia ja kappaleita ja muutakin joidenka vivahteita ei kukaan ollu koskaan huomannu.

Mä katsoin sitä musiikkia tarkkaan, mut en mä oikein kuullu mitää vivahteita. Musta tuntu että se koko musiikki oli yhtä kirottua vivahdetta. Mut mitä mä siitä. Siinä oli vaan outoa voimaa. Sitä mä join.

En mitää viiniä.

Mä olin joskus miettiny mitä se Pirjon tringula oikein tarkotti. Siis jotainhan sen oli kuitenki tarkotettava? Pirjolta merkitystä oli turha kysyä kun se ei kerran osannu ku sen yhden sanan, eikä sanaa vaan selitetä ilman toista sanaa. Jos on vaan kaks sanaa nii vois ehkä yrittää selittää jos ne tarkottaa samaa tai ei, mut senkää selittämiseen ei ne kaks sanaa riittäis et se siitä. Kukaan ei tulis enää koskaa tajuamaa Pirjoo. Mä sanon siks ’enää’ kun mulla on aavistus että Pirjo oli joskus ollu tosi älykäs.

Me ei edes tiedetty Pirjon nimee, sellasta nimee jonka äiti ja isä oli sille antanu. Ehkä sillä ei ollu äitiä ja isää. Joillain ihmisillä oli vaan ottoisä ja –äiti ja joillain oli vaan lahkon johtaja. Jotkut kutsui vaan Jumalaa isäkseen, niinku minä.

Sairaalaelämässä oli jotain josta mä pidin. Ruokaa kun oli nälkä (melkein aina) ja unta kun nukutti tarpeeks. Ihmisiä joille tämä päivä oli yhtä tärkee kuin eilinen tai huominen eli ei kovin tärkee. Sairaanhoitajat kummastutti mua, ne tuntu välittävän kaikista yhtä paljon. Ehkä ne vaan välitti meidän ruumiista. Me syötiin yleensä aika hyvää ruokaa, tavallista ruokaa melkein aina. Usein jotain vähän erikoisempaakin. Yöt oli pimeitä, päivät ei kovin kirkkaita. Mä olisin pitäny valosista päivistä. Ennen ku olin joutunu sairaalaan olin jotain iltana päättäny uskoa että olisin paljon parempi ihminen kuin muut, alkaa käyttäytyä silleen. En ylpeesti, mutta niinku oikeesti parempi ihminen. Olin päättäny jotain muutakin, en muista mitä, enkä muista miks olin päättänyt kaiken sen. Sairaalan ulkopuolella elämä oli paljon vaikeampaa. Kaikille ihmisille.

Seuraavana päivänä mä taas vaan vaeltelin sairaalan käytävillä. Tosi moni siellä oli mun tuttu ja musta se oli ihmeellistä. Kaikkihan tietää millasia ihmiset on – aika harvoin ne tekee toisiaan tosi onnellisiks… ainaki mulle ihmiset useemmi vaa hymähtää. Eikä kukaan niistä tienny Pirjon oikeeta nimee tai miksi mä olin sitte menny tekemään moisia peruuttamattomia päätöksiä.


(yksi neljän pisteen ääni asteikolla 1-5 aukeassa, siellä ollessa.)

Categories
in Finnish novelli

Saippua

(Kirjoittaja: anonyymi)

Mun elämässä on aina ollut vettä. Alusta asti. Ehkä minä synnyinkin vedestä, ehkä elin siinä ennen syntymääni tai ennen sitä, kun joku loi evoluutioteorian. Muistan melkein kaikki hetket. Ainakin ne, joissa minun mielestä on jotakin, minkä takia niiden olisi pitänyt unohtua. Muistan sen, miten muovinen laiva kiersi ammeessa ympäri ja ympäri, ankka oli oppinut imitoimaan, mutta minä pidin aina kättäni sen nokan edessä, ettei äiti kuulisi miten se höpötteli. Muistan, miten kylpyhuoneessa kaikui, siellä tosiaan kaikui niin kuin luolastossa.

Muistan senkin, kun satoi. Merkityksellisiä, suuria pisaroita, jotka valuivat bussipysäkin pleksiseiniä ja mun poskia pitkin. Muistan miten todellisilta punaiset hiukset näyttivät märkinä, muistan miten mun sydän yritti hajottaa rintalastan, tyttö nousi väärään bussiin ja ajoi pois, en oikein tiedä minne, en tullut katsoneeksi auton numeroa.

Muistan Keiteleen ja juhannusyön ja sen, että ukko oli juonut kaikki mun kaljat. Vesi oli mustaa, pelkkää valhetta pohjaan asti. Muistan miten seisoin laiturilla ja tuijotin järveen ja mietin, kannattaisiko sitä naarata ja mietin sitäkin, että kun sillä oli jo aika harmaat hiukset, niin ehkä ne jotenkin samenisivat vielä edelleen siellä alhaalla.

Mut sitten eilisestä en muista mitään. Muuta kun sen, että pesin käsiäni, kerta toisensa jälkeen ja kirosin Kantia, kun se ei jättänyt jälkeensä saippuaa vaan kasan vaikealukuista moraalista pohdintaa. Kant ei varmaan ollut nähnytkään vettä, ehkä se ei koskaan ollut rakastunut, ehkä sille ei kukaan kertonut, miten akvaariossa voi hengittää. Ja mua otti päähän oikeestaan koko elämä ja Kant ja se, että mulla vaan oli edelleen jano, vaikka olin imenyt tyhjiin kaikki ne hetket, joita mulle oli annettu.

Categories
in Finnish novelli

Kissasyndrooma

Olen aina ollut elävä persoona. Yksi toisensa jälkeen ovat nämä varttuneet ihmisyksilöt minua nuhdelleet. Ja minä olen vain ollut hiljaa tavalliseen tapaani, toisin kuin Vänrikki: hän käy aina puolustamaan minua niin kuin en itse osaisi, jos vain tahtoisin.

Synnyin eräällä Venäjän Moskovassa sijaitsevalla kadulla. Alue oli kaupungin laitamilla, siellä, minne miliisin voimat eivät riitä, kädet eivät vain ylety. Se oli, ja tulee aina olemaan, kotini. Vaan kun kuulin ensi kertaa tästä paikasta, hymyilin vain. Hymyilin leveästi ja säästelemättä, niin kuin nuo kehräävät.

Sitten tapasin rakkaani. Irina ja minä olemme asuneet tällä samalla kadulla jo kauan. Iltaisin menemme läheisen ravintolan takapihalle syömään päivittäisen, romanttisen illallisemme kun vain kuu valaisee ravintolan kelloa, josta lasi on rikki.

Päivisin esiinnymme. Päivät ovat pitkiä, mutta onneksi täällä saa paremmin syödäkseen kuin kotona. Täällä ihmiset ovat varakkaampia. Tämänpäiväinen, pitkään harjoiteltu temppumme oli omanlaisensa menestys, lukuun ottamatta pientä kaatumista ja raapimista. Esityksemme, tai miksi tätä spektaakkelimaista silmien aukaisijaa kutsuisi, on tunnettu ympäri valtakuntaa, aina Sakhalinissa asti. Ohikulkevat ihmiset jäävät tuijottamaan lumoutuneina, ja silloin on aika iskeä jos mielii syödä illalla.

Jotkut heistä eivät koskaan toivu. Tänään minua katsoi pitkään eräs tyttö. Hänellä oli kultaiset silmät ja hän olisi aivan varmasti halunnut tutustua. Valitettavasti kanssakäyminen tämän kuvankauniin tytön kanssa olisi muodostunut, no jossain määrin hankalaksi. Me tuskin ymmärtäisimme toistemme sanoja, ja maidemme tavat ovat jokseenkin, ei, täysin poikkeavat, erilaiset. Jäin silti katsomaan, kunnes ilta hämärtyi.

Katselin aikoinani asemalla kun ihmiset vilisivät ohi. Ne olivat väsyneitä, iloisia, rakastuneita. Kaiken näki vain katsomalla heidän silmiinsä. Jotkut ajattelivat työtä, toiset seksiä, eräät ravintolailtaa jonka olivat kokeneet edellisiltana. Tämä paikka, jossa istuin oli siitä erikoinen, että siitä ei kulkenut lainkaan miehiä – vain muita. Mutta eivätpä minua olisi miesten ajatukset kiinnostaneetkaan. Miehet kun olivat varmasti niin rumia. Ei sillä, että olisin yhdenkään silmiin katsonut.

Aina uudelleen jään tarkkailemaan kaltaisiani – niitä, joita muistutin vuosia sitten. Uteliaina koluavat mielet, katsovat kaikki korttinsa ennen kuin ovat edes oppineet pelin hengen. Heitä sattuu, tiedän, vaikka itselläni olikin kova kuori. Niin kova, ettei kehittynytkään ihmislapsi voinut tietää mitään. Heille olin vain tavallinen kulman kolli. Olen yrittänyt näitä nuorukaisiakin valmistaa jollain tapaa, mutta se lienee turhaa.

Keskityn pyörittämään tätä maailmaa, joka on minun.

(Lukioaikainen novelli, 1998-2000)