Se oli aika vauhdikas ilta. Ei silleen et ois kauheesti mitää tapahtunu, oikeesti päinvastoin – sairaalan osasto on aika hiljanen paikka olla loppujen lopuks. Mut se fiilis oli täynnä voimaa, tietty sitä flunssaa ja särkyä lukuunottamatta – katos kun meille annettii aika paljon kaikkii pillereitä siellä oltii yleensä aika pilvis muutenki mut sit mä vaan aloin kuunnella sitä musiikkia ja se sit virtas mun päähän aika järjenvastasella voimalla ja mä en muuta voinu ku toivoo vaan, rukoilla et se musiikki olis täyttäny koko huoneen sillä voimalla: sekä sen kaverin joka oli angiinan vallassa että tytön joka muutenkin päivät pitkät vaa istu ja hoki yhtä ainutta sanaa: tringula.
Mä olin aika rakastunu siihen tyttöön. Toin sille kerran kukankin yhdestä puistosta joka oli lähellä, mut se vaan hoki sitä yhtä sanaa: tringula. Jonain päivinä mä otin sitä kädestä ja katsoin sitä kun se katsoi tyhjään pisteeseen.
Jonain päivänä me vaan oltiin.
Mun unessa se musiikki virtas koko sairaalaan koko sillä ymmärryksen ulkopuolella olevalla voimallaan. Koko osasto alko tanssia omalaatusta tanssia, tarkkaan ottaen kaikki omaa omalaatusta tanssiaan, siinä musiikissa oli paljon bassoääniä jotka silleen kiltisti pompahteli ympäriinsä, joku musiiista ymmärtävä olis voinu sanoo että se svengas niin maan jumalallisesti mutta mulle se oli vaan laimentamatonta voimaa. Pirjokin alko vähän huojua, se tyttö jolla oli vaan se yksi sana.
Todellisuudessa Pirjo ei huojunu. Mä jäin miettimään että kun maailmassa oli niin paljon taidetta ja varmaa kaikki ne taiteilijat halus taiteeseensa jotai hianoja vivahteita, semmosia juttuja mitä ei huomais muuten kun jos katoisi /oikein tarkkaan/ – niin varmaa oli paljon taidekuvia ja kappaleita ja muutakin joidenka vivahteita ei kukaan ollu koskaan huomannu.
Mä katsoin sitä musiikkia tarkkaan, mut en mä oikein kuullu mitää vivahteita. Musta tuntu että se koko musiikki oli yhtä kirottua vivahdetta. Mut mitä mä siitä. Siinä oli vaan outoa voimaa. Sitä mä join.
En mitää viiniä.
Mä olin joskus miettiny mitä se Pirjon tringula oikein tarkotti. Siis jotainhan sen oli kuitenki tarkotettava? Pirjolta merkitystä oli turha kysyä kun se ei kerran osannu ku sen yhden sanan, eikä sanaa vaan selitetä ilman toista sanaa. Jos on vaan kaks sanaa nii vois ehkä yrittää selittää jos ne tarkottaa samaa tai ei, mut senkää selittämiseen ei ne kaks sanaa riittäis et se siitä. Kukaan ei tulis enää koskaa tajuamaa Pirjoo. Mä sanon siks ’enää’ kun mulla on aavistus että Pirjo oli joskus ollu tosi älykäs.
Me ei edes tiedetty Pirjon nimee, sellasta nimee jonka äiti ja isä oli sille antanu. Ehkä sillä ei ollu äitiä ja isää. Joillain ihmisillä oli vaan ottoisä ja –äiti ja joillain oli vaan lahkon johtaja. Jotkut kutsui vaan Jumalaa isäkseen, niinku minä.
Sairaalaelämässä oli jotain josta mä pidin. Ruokaa kun oli nälkä (melkein aina) ja unta kun nukutti tarpeeks. Ihmisiä joille tämä päivä oli yhtä tärkee kuin eilinen tai huominen eli ei kovin tärkee. Sairaanhoitajat kummastutti mua, ne tuntu välittävän kaikista yhtä paljon. Ehkä ne vaan välitti meidän ruumiista. Me syötiin yleensä aika hyvää ruokaa, tavallista ruokaa melkein aina. Usein jotain vähän erikoisempaakin. Yöt oli pimeitä, päivät ei kovin kirkkaita. Mä olisin pitäny valosista päivistä. Ennen ku olin joutunu sairaalaan olin jotain iltana päättäny uskoa että olisin paljon parempi ihminen kuin muut, alkaa käyttäytyä silleen. En ylpeesti, mutta niinku oikeesti parempi ihminen. Olin päättäny jotain muutakin, en muista mitä, enkä muista miks olin päättänyt kaiken sen. Sairaalan ulkopuolella elämä oli paljon vaikeampaa. Kaikille ihmisille.
Seuraavana päivänä mä taas vaan vaeltelin sairaalan käytävillä. Tosi moni siellä oli mun tuttu ja musta se oli ihmeellistä. Kaikkihan tietää millasia ihmiset on – aika harvoin ne tekee toisiaan tosi onnellisiks… ainaki mulle ihmiset useemmi vaa hymähtää. Eikä kukaan niistä tienny Pirjon oikeeta nimee tai miksi mä olin sitte menny tekemään moisia peruuttamattomia päätöksiä.
(yksi neljän pisteen ääni asteikolla 1-5 aukeassa, siellä ollessa.)