Saippua

(Kirjoittaja: anonyymi)

Mun elämässä on aina ollut vettä. Alusta asti. Ehkä minä synnyinkin vedestä, ehkä elin siinä ennen syntymääni tai ennen sitä, kun joku loi evoluutioteorian. Muistan melkein kaikki hetket. Ainakin ne, joissa minun mielestä on jotakin, minkä takia niiden olisi pitänyt unohtua. Muistan sen, miten muovinen laiva kiersi ammeessa ympäri ja ympäri, ankka oli oppinut imitoimaan, mutta minä pidin aina kättäni sen nokan edessä, ettei äiti kuulisi miten se höpötteli. Muistan, miten kylpyhuoneessa kaikui, siellä tosiaan kaikui niin kuin luolastossa.

Muistan senkin, kun satoi. Merkityksellisiä, suuria pisaroita, jotka valuivat bussipysäkin pleksiseiniä ja mun poskia pitkin. Muistan miten todellisilta punaiset hiukset näyttivät märkinä, muistan miten mun sydän yritti hajottaa rintalastan, tyttö nousi väärään bussiin ja ajoi pois, en oikein tiedä minne, en tullut katsoneeksi auton numeroa.

Muistan Keiteleen ja juhannusyön ja sen, että ukko oli juonut kaikki mun kaljat. Vesi oli mustaa, pelkkää valhetta pohjaan asti. Muistan miten seisoin laiturilla ja tuijotin järveen ja mietin, kannattaisiko sitä naarata ja mietin sitäkin, että kun sillä oli jo aika harmaat hiukset, niin ehkä ne jotenkin samenisivat vielä edelleen siellä alhaalla.

Mut sitten eilisestä en muista mitään. Muuta kun sen, että pesin käsiäni, kerta toisensa jälkeen ja kirosin Kantia, kun se ei jättänyt jälkeensä saippuaa vaan kasan vaikealukuista moraalista pohdintaa. Kant ei varmaan ollut nähnytkään vettä, ehkä se ei koskaan ollut rakastunut, ehkä sille ei kukaan kertonut, miten akvaariossa voi hengittää. Ja mua otti päähän oikeestaan koko elämä ja Kant ja se, että mulla vaan oli edelleen jano, vaikka olin imenyt tyhjiin kaikki ne hetket, joita mulle oli annettu.

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.