Mä haluisin kirjoi
Ja muitki, juttui
kirjottaa runoi
laulella laului
olla, kui kui
Author: Olli
vaeltele sinä siinä
ilo rikkoo yksinäistä
etkö näe, kaipaan jokaista sinua
häntäkö elämältä odotan,
joka sen saman sanoisi
minun sanoillani
luulisin sanomaansa uudeksi
kieleksi, jota omakin sydämeni
syntymästään jo puhui
Setting up DansGuardian on a single home PC running Ubuntu
I am available for hire! Usability evaluation and testing, software development, Moodle development. See portfolio
Please note: there are newer howtos at ubuntu forums (howto1, howto2). These are probably more thoroughly tested than mine is. Thanks.
Dansguardian (nowadays E2Guardian; see commercial options) is efficient, even mostly out-of-the-box web content filtering to protect from the filth flowing on the internet. On Ubuntu Linux (which rocks), do:
Continue reading “Setting up DansGuardian on a single home PC running Ubuntu”
Saippua
(Kirjoittaja: anonyymi)
Mun elämässä on aina ollut vettä. Alusta asti. Ehkä minä synnyinkin vedestä, ehkä elin siinä ennen syntymääni tai ennen sitä, kun joku loi evoluutioteorian. Muistan melkein kaikki hetket. Ainakin ne, joissa minun mielestä on jotakin, minkä takia niiden olisi pitänyt unohtua. Muistan sen, miten muovinen laiva kiersi ammeessa ympäri ja ympäri, ankka oli oppinut imitoimaan, mutta minä pidin aina kättäni sen nokan edessä, ettei äiti kuulisi miten se höpötteli. Muistan, miten kylpyhuoneessa kaikui, siellä tosiaan kaikui niin kuin luolastossa.
Muistan senkin, kun satoi. Merkityksellisiä, suuria pisaroita, jotka valuivat bussipysäkin pleksiseiniä ja mun poskia pitkin. Muistan miten todellisilta punaiset hiukset näyttivät märkinä, muistan miten mun sydän yritti hajottaa rintalastan, tyttö nousi väärään bussiin ja ajoi pois, en oikein tiedä minne, en tullut katsoneeksi auton numeroa.
Muistan Keiteleen ja juhannusyön ja sen, että ukko oli juonut kaikki mun kaljat. Vesi oli mustaa, pelkkää valhetta pohjaan asti. Muistan miten seisoin laiturilla ja tuijotin järveen ja mietin, kannattaisiko sitä naarata ja mietin sitäkin, että kun sillä oli jo aika harmaat hiukset, niin ehkä ne jotenkin samenisivat vielä edelleen siellä alhaalla.
Mut sitten eilisestä en muista mitään. Muuta kun sen, että pesin käsiäni, kerta toisensa jälkeen ja kirosin Kantia, kun se ei jättänyt jälkeensä saippuaa vaan kasan vaikealukuista moraalista pohdintaa. Kant ei varmaan ollut nähnytkään vettä, ehkä se ei koskaan ollut rakastunut, ehkä sille ei kukaan kertonut, miten akvaariossa voi hengittää. Ja mua otti päähän oikeestaan koko elämä ja Kant ja se, että mulla vaan oli edelleen jano, vaikka olin imenyt tyhjiin kaikki ne hetket, joita mulle oli annettu.
Keeping studying meaningful: a strategy
I’ve gone through many, many university courses without actually being aware of… much. The expectations for success on such courses are, needless to say, not too high. The days easily go by just trying to stay on track on each course, and all the surrounding questions, such as “Why am I doing this?” seem to get forgotten. Thus, I have created the following checklist.
- Motivation:Why am I on this course?
- Role in the whole: How does this course relate to what I’m supposed to accomplish in the University? How does it all relate to the degree I’m going for or to other courses?
- Inner self: What am I supposed to learn on this course? What is the inner structure of the course? What are you supposed to know/be prepared for after the course?
- Getting Practical: What are the important dates (a.k.a. deadlines) on this course? Which activities on the course matter the most in the grading (lecture attendance, excercises, essays, presentations, exams, etc.)?
NP: Katochan No Scatman
He kaikki ajattelivat kaikkea sinä yönä
se oli suuri, se oli pieni
kaikki oli monenlainen!
Nuoremmille simppeli,
vanhoille jo hieman unohtunut
… kaikki ajattelivat kuumeisesti.
Yhtäkkiä Jumala huokaisi.
Kaiken sen pohdinnan tuoksinassa
kaikkialla kuului vain
Yksi
suuri, kaikenkattava huokaus.
Jumala huokaisi,
ja kaikki ratkesi.
ei ollut enää.
Mitään.
(Eilen, illalla.)
Poika
Poika kulkee kadulla
kädessä pussi perunoita
pussi uusia perunoita
nenässä nokare sarvivoita
kepin nenässä vanhaa voita
onnea! eikä pipanoita
viheliäisiä, pieniä noita
ei kiertele poika kuppiloita
Garden
In a hidden garden, where the air is heavy and warm, where light is cast from somewhere outside on certain spots. Here you cannot see any life besides that of the plants, the shine of your soul seems dim, more faded than ever before. Why is that, you ask yourself and keep walking along the narrow paths of this place that seems to have walls of glass.
It would be suitable as a winter garder but you’ve noticed, while living here for years and years that it’s not the sun that shines down here, it’s just the invisible spotlights. Every morning, as you wake up, someone has brought a day’s food in front of a mini temple that’s in one corner of the garden. You’ve tried to catch those creatures who nurture you but it seems impossible ever to stay awake all night.
Not that you would know when is it night or day here – at some time you just get tired – trying to stay awake works at first, but after a couple of hours you start smelling a stark smell and the next thing you know it’s morning and you’ve slept for hours, and you have a couple of plates of food in front of you.
Not that you know when is it morning or is the queer-looking stuff really food, but in a place where there is no one to be sociable with and nothing to tell you what’s up with the real world, you just have to assume something.
What is it that one would normally shape into in a place like this?
Kissasyndrooma
Olen aina ollut elävä persoona. Yksi toisensa jälkeen ovat nämä varttuneet ihmisyksilöt minua nuhdelleet. Ja minä olen vain ollut hiljaa tavalliseen tapaani, toisin kuin Vänrikki: hän käy aina puolustamaan minua niin kuin en itse osaisi, jos vain tahtoisin.
Synnyin eräällä Venäjän Moskovassa sijaitsevalla kadulla. Alue oli kaupungin laitamilla, siellä, minne miliisin voimat eivät riitä, kädet eivät vain ylety. Se oli, ja tulee aina olemaan, kotini. Vaan kun kuulin ensi kertaa tästä paikasta, hymyilin vain. Hymyilin leveästi ja säästelemättä, niin kuin nuo kehräävät.
Sitten tapasin rakkaani. Irina ja minä olemme asuneet tällä samalla kadulla jo kauan. Iltaisin menemme läheisen ravintolan takapihalle syömään päivittäisen, romanttisen illallisemme kun vain kuu valaisee ravintolan kelloa, josta lasi on rikki.
Päivisin esiinnymme. Päivät ovat pitkiä, mutta onneksi täällä saa paremmin syödäkseen kuin kotona. Täällä ihmiset ovat varakkaampia. Tämänpäiväinen, pitkään harjoiteltu temppumme oli omanlaisensa menestys, lukuun ottamatta pientä kaatumista ja raapimista. Esityksemme, tai miksi tätä spektaakkelimaista silmien aukaisijaa kutsuisi, on tunnettu ympäri valtakuntaa, aina Sakhalinissa asti. Ohikulkevat ihmiset jäävät tuijottamaan lumoutuneina, ja silloin on aika iskeä jos mielii syödä illalla.
Jotkut heistä eivät koskaan toivu. Tänään minua katsoi pitkään eräs tyttö. Hänellä oli kultaiset silmät ja hän olisi aivan varmasti halunnut tutustua. Valitettavasti kanssakäyminen tämän kuvankauniin tytön kanssa olisi muodostunut, no jossain määrin hankalaksi. Me tuskin ymmärtäisimme toistemme sanoja, ja maidemme tavat ovat jokseenkin, ei, täysin poikkeavat, erilaiset. Jäin silti katsomaan, kunnes ilta hämärtyi.
Katselin aikoinani asemalla kun ihmiset vilisivät ohi. Ne olivat väsyneitä, iloisia, rakastuneita. Kaiken näki vain katsomalla heidän silmiinsä. Jotkut ajattelivat työtä, toiset seksiä, eräät ravintolailtaa jonka olivat kokeneet edellisiltana. Tämä paikka, jossa istuin oli siitä erikoinen, että siitä ei kulkenut lainkaan miehiä – vain muita. Mutta eivätpä minua olisi miesten ajatukset kiinnostaneetkaan. Miehet kun olivat varmasti niin rumia. Ei sillä, että olisin yhdenkään silmiin katsonut.
Aina uudelleen jään tarkkailemaan kaltaisiani – niitä, joita muistutin vuosia sitten. Uteliaina koluavat mielet, katsovat kaikki korttinsa ennen kuin ovat edes oppineet pelin hengen. Heitä sattuu, tiedän, vaikka itselläni olikin kova kuori. Niin kova, ettei kehittynytkään ihmislapsi voinut tietää mitään. Heille olin vain tavallinen kulman kolli. Olen yrittänyt näitä nuorukaisiakin valmistaa jollain tapaa, mutta se lienee turhaa.
Keskityn pyörittämään tätä maailmaa, joka on minun.
(Lukioaikainen novelli, 1998-2000)