Olen herännyt pari kertaa aiemmin, mutta kuitenkin uni maistuu vieraassa bussissa keskellä eurooppaa yllättävän hyvin.
Jännittää vähän tosin se, miten tapaaminen sujuu Metzissä Comme un poisson dans l’eau:n kanssa, ja onko siellä joku edes. Tiedän vain yhden etunimen: joku Amanda… pidetäänkö toista käsillä kiinni olkapäistä kun poskisuudellaan?
Herään kesken unien. Kuski herättelee minua!
– Metz!
Kello näyttää 23:30 vaikka perillä piti olla vasta 0:40. Olen ihmeissäni, mutta kerään kamppeeni ja menen bussista ulos keskiovesta. Sataakin melko kaatamalla, vaikka edelleen on lämmin. Näen kuskin etuovella ja menen kysymään, missä ollaan, jollain kielellä. Hän osoittaa edessä olevaa pikkubussia. Minulle tulee hämärä muistikuva siitä, että ehkä jossain on voitu jotenkin ilmaista, että matkassa on vaihto. Pikkubussissa on saman flibco-firman logo, joten voin kai luottaa että tämä on ihan oikea asia. Edelleen tuntuu, että olen unessa. Bussissa on yksi, ehkä nelikymppinen mies.
– Bonjour!
– Bonjour.
– Je ne savais pas que on va changer…
Nous sommes où?
– ..?
– Nous sommes où??
– A Luxembourg.
…
Vous etez M. Savolainen?
– Oui, j’ai pensé justement que c’est le meme bus
– Non c’est pas la meme… prends la place, on part directement
. …?
– Prends la place, on part directement!
Olen saamastani ihmiskontaktista hyvilläni, jotenkin kovin hyvällä päällä. Miten ihmeessä ymmärrän näiden ihmisten puhetta näinkin hyvin?
Tätä ennen tapahtunutta: Laskeutuminen sujui hyvin, sain lentokentältä kamani. Söin 3,30e maksaneen sämpylän sulkemassa olevasta kahvilasta, onnistuin jopa tilaamaan sen ihan saksaksi! Muuten puhuin englantia (ohjeet siitä, mistä kentällä saa ruokaa + ohje bussiasemalle) asiakaspalvelijoille, jotka seisoivat tiskillä.
Lentokentällä oli myös kaksi japanilaisen oloista matkaajatyttöä, jotka hymyilivät minulle kun istahdin heidän lähelleen. Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, että kentällä oli paljon yleisön käyttöön tarkoitettuja pistokkeita.