Kihlattuni soitti klarinettia kouluaikoinaan. Kun hän opetteli soittamaan, hän vuokrasi soittimen koululta oppimista varten. Hän oli viimeinen tuolissa klarinetissa, oli ollut vuosia, koska hän ei pystynyt tuottamaan ääniä, jotka vaativat rekisteriavainta. Vuosien ajan he pakottivat hänet tekemään embouchure-harjoituksia ja hän alkoi saada ulos muutamia ääniä, suurella vaivalla. Lopulta hänen täytyi ottaa yksityistunteja pysyäkseen bändissä.
Joka kerta kun hän kertoo minulle tämän tarinan, hänen turhautumisensa on ilmeistä vielä vuosien jälkeenkin. Hän kuulostaa yhä turhautuneelta siitä, huolimatta kaikesta kuluneesta ajasta. Opettajat olivat antaneet hänelle sapiskaa vuosien ajan, koska hän ei ollut edistynyt paljon soittimen kanssa.
Kun hän meni yksityisopettajalle, tämä tunnusti hänen turhautumisensa ja pyysi häntä soittamaan. Hän teki niin, ja opettaja näki kaiken mitä hän teki. Sitten hän teki jotain, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt aiemmin. Hän pyysi häntä laittamaan suukappaleensa eri klarinettiin ja yrittämään soittaa samat nuotit. Kuin taikaiskusta, se toimi. Hän tutki klarinettia, jota hän oli käyttänyt, ja havaitsi, että koulun klarinetin tyynyt tarvitsivat vaihtoa.
Hän meni viimeisestä tuolista lähes yhdessä yössä ensimmäiseen tuoliin, opittuaan paljon enemmän tekniikoita kuin hänen ikäisilleen yleensä opetetaan vain selättääkseen rikkinäisen soittimen, joka esti häntä tuottamasta ääntä.
Joskus ongelmaa ei tarvitse ratkaista voimalla. Joskus klarinettisi on vain rikki.
