Olen aina ollut elävä persoona. Yksi toisensa jälkeen ovat nämä varttuneet ihmisyksilöt minua nuhdelleet. Ja minä olen vain ollut hiljaa tavalliseen tapaani, toisin kuin Vänrikki: hän käy aina puolustamaan minua niin kuin en itse osaisi, jos vain tahtoisin.
Synnyin eräällä Venäjän Moskovassa sijaitsevalla kadulla. Alue oli kaupungin laitamilla, siellä, minne miliisin voimat eivät riitä, kädet eivät vain ylety. Se oli, ja tulee aina olemaan, kotini. Vaan kun kuulin ensi kertaa tästä paikasta, hymyilin vain. Hymyilin leveästi ja säästelemättä, niin kuin nuo kehräävät.
Sitten tapasin rakkaani. Irina ja minä olemme asuneet tällä samalla kadulla jo kauan. Iltaisin menemme läheisen ravintolan takapihalle syömään päivittäisen, romanttisen illallisemme kun vain kuu valaisee ravintolan kelloa, josta lasi on rikki.
Päivisin esiinnymme. Päivät ovat pitkiä, mutta onneksi täällä saa paremmin syödäkseen kuin kotona. Täällä ihmiset ovat varakkaampia. Tämänpäiväinen, pitkään harjoiteltu temppumme oli omanlaisensa menestys, lukuun ottamatta pientä kaatumista ja raapimista. Esityksemme, tai miksi tätä spektaakkelimaista silmien aukaisijaa kutsuisi, on tunnettu ympäri valtakuntaa, aina Sakhalinissa asti. Ohikulkevat ihmiset jäävät tuijottamaan lumoutuneina, ja silloin on aika iskeä jos mielii syödä illalla.
Jotkut heistä eivät koskaan toivu. Tänään minua katsoi pitkään eräs tyttö. Hänellä oli kultaiset silmät ja hän olisi aivan varmasti halunnut tutustua. Valitettavasti kanssakäyminen tämän kuvankauniin tytön kanssa olisi muodostunut, no jossain määrin hankalaksi. Me tuskin ymmärtäisimme toistemme sanoja, ja maidemme tavat ovat jokseenkin, ei, täysin poikkeavat, erilaiset. Jäin silti katsomaan, kunnes ilta hämärtyi.
Katselin aikoinani asemalla kun ihmiset vilisivät ohi. Ne olivat väsyneitä, iloisia, rakastuneita. Kaiken näki vain katsomalla heidän silmiinsä. Jotkut ajattelivat työtä, toiset seksiä, eräät ravintolailtaa jonka olivat kokeneet edellisiltana. Tämä paikka, jossa istuin oli siitä erikoinen, että siitä ei kulkenut lainkaan miehiä – vain muita. Mutta eivätpä minua olisi miesten ajatukset kiinnostaneetkaan. Miehet kun olivat varmasti niin rumia. Ei sillä, että olisin yhdenkään silmiin katsonut.
Aina uudelleen jään tarkkailemaan kaltaisiani – niitä, joita muistutin vuosia sitten. Uteliaina koluavat mielet, katsovat kaikki korttinsa ennen kuin ovat edes oppineet pelin hengen. Heitä sattuu, tiedän, vaikka itselläni olikin kova kuori. Niin kova, ettei kehittynytkään ihmislapsi voinut tietää mitään. Heille olin vain tavallinen kulman kolli. Olen yrittänyt näitä nuorukaisiakin valmistaa jollain tapaa, mutta se lienee turhaa.
Keskityn pyörittämään tätä maailmaa, joka on minun.
(Lukioaikainen novelli, 1998-2000)